Toimittajalta
Pia
 
Mattila-Lonka
pia.mattila-lonka@alasatakunta.fi
9.7.2015 13.30

Ilon aiheet

Tällaisena sadekesänä ilon aiheet on käytävä läpi kuin Prahasta joskus vuonna 1995 ostamani rukousnauhan helmet. Sormeilen niitä yksi kerrallaan, sillä jotain on saatava talteen pitkän syksyn ja talven varalle. Vähän niin kuin joku orava keräisi tammenterhoja ja pähkinöitä.

On se het­ki, jol­loin al­ku­ke­sän yli­op­pi­las­juh­lat ovat mel­kein lo­pus­sa. Suu­ri osa vie­rais­ta on läh­te­nyt, olo on hel­pot­tu­nut ja on­nel­li­nen, ei­kä ruo­ka ole lop­pu­nut kes­ken. Yö­sy­dän­nä pol­tam­me kynt­ti­löi­tä vii­meis­ten vie­rai­den kans­sa. Sade ro­pi­see pel­ti­kat­toon, ja tie­dän, et­tä yk­si elä­män­vai­he on ikui­ses­ti ohi. On hai­ke­aa mut­ta on­nel­lis­ta.

Het­ki mök­ki­saa­rel­la, jol­loin pais­te­taan ke­sän en­sim­mäi­set voh­ve­lit. Voh­ve­li­rau­dan vie­res­sä on tun­gos­ta, mut­ta täl­lä ker­taa tai­ki­naa on teh­ty tar­peek­si, ei­kä ker­ma­vaah­to­kaan lopu kes­ken.

Äk­ki­läh­tö­nä to­teu­tet­tu ul­ko­maan­mat­ka, lo­jun au­rin­ko­tuo­lil­la ja kat­son hui­kai­se­van si­nis­tä Vä­li­mer­ta ja ta­ju­an, et­ten ole vuo­siin le­vän­nyt näin aja­tuk­set­to­ma­na ja näin jou­ti­laa­na. Sil­lä jos lap­suu­des­ta­ni jo­tain kai­paan – niin kaik­kein eni­ten tätä – su­lois­ta, täy­del­lis­tä jou­ti­lai­suut­ta.

Lap­sen nau­ru, kun hän on saa­nut luok­seen par­haan ys­tä­vän. He lo­ju­vat riip­pu­ma­tos­sa, hä­mä­häk­ki­kei­nus­sa, nur­mel­la ja nau­ra­vat nau­ra­mis­taan. Mil­loin ih­mi­nen lak­kaa nau­ra­mas­ta noin?

Sor­mus­tin­ku­kat, joi­ta on tänä vuon­na en­nä­tys­mää­rä. Nii­tä on kaik­ki­al­la pait­si sii­nä kuk­ka­pen­kis­sä, mi­hin nii­tä alun pe­rin is­tu­tin. Sor­mus­tin­ku­kat ovat oi­kul­li­sia, myr­kyl­li­siä ja kau­nii­ta. Ne ei­vät vä­li­tä is­tua sii­nä, mi­hin ne ha­lu­taan juur­rut­taa. Jos mi­nus­sa oli­si vä­hän­kin roh­keut­ta, ot­tai­sin niis­tä mal­lia.

Ko­lea il­ta ke­sä­te­at­te­ris­sa flee­ce­peit­toon kää­riy­ty­nee­nä. Il­ta-au­rin­ko läm­mit­tää vain aa­vis­tuk­sen ja la­val­la hul­lu­tel­laan. Nau­ran, en­kä ajat­te­le yh­tä­kään sy­väl­lis­tä aja­tus­ta.

Se aa­mu, jol­loin on vih­doin niin läm­min­tä, et­tä nau­tin kah­via puu­tar­has­sa ja kat­se­len kir­jo­siep­poa, joka syök­säh­te­lee pi­ha­pih­la­jas­ta toi­seen.

Mar­ke­tin edes­tä os­te­tut en­sim­mäi­set avo­maan­man­si­kat. Nii­den tuok­su lei­jai­lee kau­pan park­ki­a­lu­eel­le. Otan ra­si­as­ta yh­den man­si­kan ja pu­rai­sen sitä.

Se päi­vä, jol­loin Ylä­neen­jo­ki läm­pi­ää vih­doin niin, et­tä uin kur­jen­miek­ko­jen ja ul­pu­koi­den kes­kel­lä vaik­ka kuin­ka kau­an. Seu­raa­va sade muut­taa taas kai­ken, mut­ta sitä sy­vem­pi on ilo juu­ri täs­sä.

Ota kantaa

Näköislehti

Instagram

Instagram