Blogi
Tuija
 
Helander
Olen keuhkosiirron saanut entinen huippu-urheilija, nykyinen kuntoilija ja valmentaja, jolle hengittäminen ja hengästyminen ovat jokapäiväisiä ilonaiheita. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri Turun kauppakorkeakoulusta, jonka oppeja käytän mieluummin raittiin ilman ja liikunnan kuin hammastahnan kaupitteluun. Blogini aiheet liittyvät useimmiten liikuntaan, urheiluun ja terveyteen. Entisenä nuorena (60 vuotta) saatan peilata myös asioihin ”ennen vanhaan”.
20.10.2023 15.08

Entisen nuoren nurkka: Elämäni biisit

Ylen TV1:llä lauantaisin esitettävä Katja Ståhlin vetämä Elämäni biisi on noussut yhdeksi suosituimmista viihdeohjelmista. Siitä on tullut myös meillä kotona lauantai-iltojen kohokohta. Osallistujien tarinat ovat hauskoja, traagisia ja koskettavia. Tarina­nis­ki­jöiden listallani kärkeä pitävät Antti Ruuskanen ja Esko Valtaoja.

Olin mu­ka­na Py­hä­jär­vi­te­at­te­rin jär­jes­tä­mäs­sä eu­ra­lais­ten Elä­mä­ni bii­sis­sä syys­kuun lo­pul­la. Yh­den ai­no­an kap­pa­leen va­lit­se­mi­nen 62 vuo­den ajal­ta oli vai­ke­aa. Joi­tain bii­se­jä on tul­lut kuun­nel­tua pal­jon, kos­ka ne vain ovat niin hy­viä. Joi­hin­kin taas on saat­ta­nut liit­tyä jo­kin mu­ka­va tun­nel­ma tai eri­koi­nen ta­pah­tu­ma, min­kä ta­kia ne ovat pai­nu­neet ai­vo­jen pe­rim­mäi­seen so­puk­kaan, mis­tä ne sit­ten ai­na put­kah­ta­vat esiin ky­sei­sen mu­sii­kin soi­des­sa.

Kap­pa­leek­se­ni va­li­koi­tui Pave Mai­ja­sen Elä­män näl­kä ja vih­jeek­si ker­roin öi­sen tak­si­lii­ken­teen. Mel­kein kaik­ki ar­va­si­vat bii­si­ni – ei lie­ne vai­kea ku­vi­tel­la keuh­ko­siir­ron saa­neel­le elä­män näl­kää. Sii­hen liit­tyy kui­ten­kin myös pie­ni, tark­ka het­ki mar­ras­kuus­sa 2000: Keuh­ko­siir­to on teh­ty pari viik­koa ai­em­min ja olen pääs­syt te­hol­ta osas­tol­le omaan ”eris­tys­sel­lii­ni” Mei­lah­den tor­ni­sai­raa­lan kah­dek­san­teen ker­rok­seen. Haa­va­ki­vut ja kor­ti­so­ni val­vot­ta­vat. Sei­son yöl­lä kah­den ai­kaan ik­ku­nan edes­sä jump­paa­mas­sa ja seu­raan al­haal­la Pa­ciuk­sen­ka­dul­la kul­ke­via au­to­ja. Alan pi­tää ti­las­toa sii­tä, kuin­ka moni ohi aja­vis­ta ajo­neu­vois­ta on tak­si. Tyy­ny­ra­dio on mak­si­mi­vo­lyy­mil­la sän­gyn pääl­lä (en­nen äly­kän­ny­köi­tä ja spo­ti­fyi­tä sai­raa­las­sa oli jo­kai­sel­la po­ti­laal­la oma tyy­ny­ra­dio, jota voi kuun­nel­la niin, et­tei­vät muut häi­riin­ny). Kes­ken tak­si­ti­las­toin­nin al­kaa kuu­lua Pave Mai­ja­sen Elä­män näl­kä.

Elämän nälkää 23 vuotta sitten.

Elämän nälkää 23 vuotta sitten.

Mer­ki­tyk­sel­li­siä bii­se­jä on elä­män var­rel­ta mo­nia mui­ta­kin. En­sim­mäi­sel­tä vuo­si­kym­me­nel­tä tu­lee mie­leen Il­ta­tuu­len vies­ti. On sun­nun­tai­aa­mu­päi­vä, äi­ti lei­poo kak­kua il­ta­päi­väl­lä odo­tet­ta­via vie­rai­ta var­ten. Olen juu­ri hip­si­nyt ylä­ker­ras­ta alas keit­ti­öön aa­mu­kah­vil­le. Puu­hel­las­sa on ”valu” (eli tuli) ja saan kaa­pia tai­ki­na­kul­hon. Ra­di­os­sa Ai­ka­mie­het lau­la­vat Il­ta­tuu­len vies­tiä. Se oli Suo­men suo­si­tuim­pien jou­kos­sa ja soi joka ker­ta sun­nun­tain lis­tas­sa vuo­si­na 1967–69.

Var­hais­tei­ni­vuo­sien suo­sik­ki­bän­de­jä oli­vat Sweet, Slade ja Smo­key. Näi­hin vuo­siin liit­tyy myös ”pak­ko­syö­töl­lä” kuun­nel­lut 1970-lu­vun bän­dit ku­ten Deep Purp­le, Uri­ah Heep, Sta­tus Quo, CCR ja Moo­dy Blues, joi­ta vie­rei­ses­sä huo­nees­sa ma­jail­leet iso­vel­je­ni soit­ti­vat ke­la­nau­hu­ril­ta päi­väs­tä toi­seen. Jos­tain syys­tä tuon ai­kai­nen mu­siik­ki on van­hem­mi­ten al­ka­nut kuu­los­taa eri­tyi­sen hy­väl­tä, ja olen it­se­kin hank­ki­nut ky­seis­ten bän­dien le­vy­jä.

Car­pen­ter­sin Yes­ter­day On­ce Moren soi­des­sa ne­nää­ni tu­lee he­vo­sen ja her­ne­kei­ton haju. On hiih­to­lo­ma 1970-lu­vun al­ku­puo­lel­la ja Kaut­tu­al­la on jär­jes­tet­ty las­ki­ai­sa­je­lu he­vos­kär­ryis­sä. Elä­mäs­sä­ni on me­nos­sa sen ajan tei­ni­ty­töil­le tyy­pil­li­nen he­vos­hul­luus­vai­he. Hul­luu­den mi­nuun tar­tut­ti serk­ku Riit­ta, jon­ka kans­sa olem­me juu­ri tul­leet las­ki­ai­sa­je­lul­ta ja syö­neet her­ne­keit­toa ja ”plät­te­jä”. Ra­di­os­sa soi tämä Car­pen­ter­sin hit­ti, kun yht’äk­kiä huo­maam­me ik­ku­nas­ta, et­tä las­ki­ai­sa­je­lu­jen mies he­vo­si­neen kop­sut­te­lee Maa­sil­lan­tie­tä pit­kin. Pu­em­me äk­kiä pääl­le ja läh­dem­me pyö­ril­lä pe­rään. Ky­sym­me kus­kil­ta, saam­me­ko tul­la har­jaa­maan hä­nen he­vos­taan ja pää­dym­me Py­sä­kin­kul­mil­le. Kus­ki oli Juk­ka Saar­ni, jon­ka he­vo­sia kä­vim­me sen jäl­keen har­jaa­mas­sa usein ka­ve­rei­de­ni kans­sa.

Eilisen hevoshulluus ja hiihtoloma.

Eilisen hevoshulluus ja hiihtoloma.

He­vos­te­lu jäi lu­ki­on al­ka­es­sa. Ab­ba oli 1970-lu­vun lop­pu­puo­lel­la hit­tiyh­tye, jon­ka bii­se­jä en ole kyl­läs­ty­nyt kuun­te­le­maan vie­lä­kään. Dan­cing Qu­een, Kno­wing me, kno­wing you, An­ge­ley­es… Ab­ban bii­sien myö­tä liu’un lu­ki­oai­kaan ja huo­let­to­maan nuo­ruu­teen, jol­loin kaik­ki oli vie­lä edes­sä ja mah­dol­lis­ta, ja mie­les­sä saat­toi ol­la joku si­ni­sil­mäi­nen ihas­tus­kin. Myös lu­ki­oai­kai­set ja edel­leen sy­dä­nys­tä­vät tu­le­vat Ab­ban mu­ka­na aja­tuk­sii­ni.

Pro­col Ha­ru­min Whi­ter Shade of pale vie mi­nut elä­mä­ni en­sim­mäi­seen pe­lot­ta­vaan het­keen. On hel­mi­kuu 1986. Olen ol­lut opis­ke­lu­kau­pun­ki­ni Tu­run Ku­pit­taan hal­lis­sa har­joit­te­le­mas­sa, kun pit­kin viik­koa tun­tu­neet kum­mal­li­set oi­reet voi­mis­tu­vat. Tun­tuu kuin sy­dän ei löi­si nor­maa­lis­ti ja mi­nul­la on pa­lan tun­ne kur­kus­sa. On vai­kea hen­git­tää. Kos­ka on lau­an­tai, poi­ka­ys­tä­vä­ni vie mi­nut päi­vys­tä­väl­le lää­kä­ril­le Puls­siin. Ajam­me juu­ri Tu­run Tuo­mi­o­kir­kon edes­tä, kun Whi­ter Shade of Pale al­kaa soi­da ra­di­os­sa. Luu­le­ma­ni sy­dän­koh­taus osoit­tau­tui il­ma­rin­nak­si, joka sit­tem­min lei­kat­tiin Mei­lah­des­sa. Tämä oli myös en­sim­mäi­nen merk­ki sai­rau­des­ta, joka joh­ti keuh­ko­siir­toon vuon­na 2000. Bii­si tuo edel­leen ah­dis­ta­van olon ja pa­lan kurk­kuun.

Lähtölaskenta Rooman MM-finaaliin.

Lähtölaskenta Rooman MM-finaaliin.

Opis­ke­lu­ai­koi­hin liit­ty­vät tii­viis­ti myös ur­hei­lu-ura­ni huip­pu­vai­heet. Roo­man MM-ki­sat pi­det­tiin syys­kuun alus­sa 1987. Fi­naa­li­päi­vä­nä bus­si­mat­kal­la ho­tel­lil­ta Sta­dio Olim­pi­col­le ra­di­os­sa al­koi soi­da en­teel­li­ses­ti Eu­ro­pen Fi­nal Count­down. Vie­lä tänä päi­vä­nä se tuo per­ho­sia vat­saan. Olen mie­les­sä­ni Roo­man sta­di­o­nin vie­rei­sel­lä Sta­dio dei Mar­min ver­ryt­te­ly­ken­täl­lä, au­rin­ko po­rot­taa ja on kuu­ma, edes­sä on elä­mä­ni tär­kein kil­pai­lu.

Tä­män vuo­si­tu­han­nen ja ”uu­den elä­män” bii­si on Val­vo­mon Mikä kesä. Meil­lä on uus­per­he, jo­hon mie­he­ni ja mi­nun li­säk­si kuu­luu kol­me las­ta. Las­ten ol­les­sa pie­niä kä­vim­me pal­jon mie­hen van­hem­pien ke­sä­mö­kil­lä Ruo­ve­del­lä. Yh­den ke­sän hit­ti oli Mikä kesä, ja sii­tä meil­le tu­lee ai­na mie­leen nämä mök­ki­reis­sut: kol­me ta­ka­pen­kil­lä ki­her­tä­vää ra­sa­vil­liä ja pa­kol­li­set py­säh­dyk­set Te­rä­lah­den Sa­leen jäts­kil­le. Lap­set ovat nyt ai­kui­sia, mut­ta Mikä ke­sän myö­tä pää­sem­me ai­na ”jää­te­lön ma­kuun” ja yh­tei­sel­le mat­kal­le mu­ka­viin mök­ki­muis­toi­hin.

Mitä kesä olisi ilman jäätelöä?

Mitä kesä olisi ilman jäätelöä?

Kirjoittajan muut kirjoitukset

Ota kantaa

Näköislehti

Instagram

Instagram