Blogi
Tuija
 
Helander
Olen keuhkosiirron saanut entinen huippu-urheilija, nykyinen kuntoilija ja valmentaja, jolle hengittäminen ja hengästyminen ovat jokapäiväisiä ilonaiheita. Koulutukseltani olen kauppatieteiden maisteri Turun kauppakorkeakoulusta, jonka oppeja käytän mieluummin raittiin ilman ja liikunnan kuin hammastahnan kaupitteluun. Blogini aiheet liittyvät useimmiten liikuntaan, urheiluun ja terveyteen. Entisenä nuorena (60 vuotta) saatan peilata myös asioihin ”ennen vanhaan”.
8.10.2022 10.36

Entisen nuoren nurkka: Ulos kuplasta

Koronavuodet jämäyttivät kotisohvan nurkkaan niin, että ulos lähteminen on ollut yllättävän työlästä.

Koronavuodet jämäyttivät kotisohvan nurkkaan niin, että ulos lähteminen on ollut yllättävän työlästä.

Tuija Helander

Koronakurimuksen pahin vaihe näyttää olevan takana, kun suurin osa suomalaisista on joko sairastanut taudin tai ottanut rokotteet. Tautia on toki taas enenevässä määrin liikkeellä, ja se tarttuu yhtä helposti ja voi aiheuttaa myös vakavaa tautia, mutta yhä harvemmin se johtaa kuolemaan. Tarttu­mis­herkkyys on kuitenkin sitä luokkaa, että maskeja ei kannata vielä heittää roskiin, jos nyt ei halua toistuvasti istua kotona potemassa. Muitakin viruksia nimittäin on liikkeellä. Puhuvat, että flunssakaudesta saattaa tulla edellisvuosia pahempi. Erilaisia hengitystietä kiusaavia vihulaisia riittää parin sadan ehdokkaan verran.

Ko­ro­na on edel­leen ar­vaa­mat­to­muu­des­saan ikä­vä ai­na­kin meil­le im­mu­no­puut­tei­sil­le keuh­ko­siir­rok­kail­le. Me voim­me kui­ten­kin hiu­kan hen­gäh­tää ja elää taas suht nor­maa­lis­ti, sil­lä koh­ta tu­le­vat ja­koon uu­det omik­ron­ro­kot­teet, joi­den on ar­vel­tu jopa eh­käi­se­vän jos­sain mää­rin tar­tun­to­ja­kin (yle.fi 6.9.2022).

Hip-hur­raa, maa­il­ma on taas avoin meil­le­kin! On tätä odo­tet­tu.

Kun ko­ro­na­kup­las­sa ole­mi­nen tun­tui tus­kai­sel­ta, odo­tin har­taas­ti ai­kaa, jol­loin taas pää­si­si me­ne­mään ja liik­ku­maan nor­maa­lis­ti ih­mis­ten pa­ris­sa. Suun­nit­te­lin kaik­kea mitä teen ja min­ne me­nen, kun ku­ri­mus on ohi. Mut­ta, mut­ta… Kup­las­ta ulos tu­le­mi­nen ei su­ju­nut­kaan ihan niin kuin olin ku­vi­tel­lut. Ka­ve­ri­po­ru­koi­den kool­le kut­su­mi­nen, vie­rai­lu­reis­sut, kon­ser­tit ja te­at­te­ri – kaik­ki tämä vai­kut­ti yh­täk­kiä työ­lääl­tä.

Ko­ro­na­ra­joi­tus­ten ai­ka­na to­tuin nuh­jaa­maan ko­ti­o­lois­sa tuk­ka kam­paa­mat­ta löy­sät verk­ka­rit pääl­lä. Aja­tus­kin ah­tais­ta far­kuis­ta tai kor­ko­ken­gis­tä ah­dis­ti. Pal­jon mu­ka­vam­paa oli jää­dä ko­ti­soh­val­le kat­so­maan Elä­mä­ni bii­siä kuin läh­teä joi­hin­kin pip­pa­loi­hin. (Voi ol­la et­tä tämä on myös iän mu­ka­naan tuo­maa mu­ka­vuu­den­ha­lua ja saa­mat­to­muut­ta.)

Raikun 100-vuotisjuhlissa vanha viestijoukkueemme Outi Jolma (s. Lehtinen, vas.), Marja Rinne (s. Koskimäki) ja Marika Ahtola (s. Sjöwall) ja minä.

Raikun 100-vuotisjuhlissa vanha viestijoukkueemme Outi Jolma (s. Lehtinen, vas.), Marja Rinne (s. Koskimäki) ja Marika Ahtola (s. Sjöwall) ja minä.

Tuija Helander

Olen tä­män syk­syn ai­ka­na ol­lut sen­tään jo yk­sis­sä juh­lis­sa, kun Rai­ku täyt­ti sata vuot­ta. Juh­la­hou­sut mah­tui­vat on­nek­si vie­lä pääl­le, mut­ta tark­ka saan ol­la, sen ver­ran ”so­pi­val­ta” vyö­tä­rön koh­ta tun­tui. Meik­ki­ä­kin tuli lai­tet­tua. Rip­si­vä­rin lait­ta­mi­nen oli to­sin han­ka­laa, kun ei tah­to­nut näh­dä kun­nol­la ja käsi tu­ti­si. Se hyvä puo­li täs­sä van­he­ne­mi­ses­sa on, et­tä tuk­ka on tren­dik­kääs­ti har­maa, ei­kä sitä tar­vit­se käy­dä vär­jäyt­tä­mäs­sä kuu­den vii­kon vä­lein. Ja muu­ten­kin, enää ei niin kau­he­as­ti jak­sa miet­tiä mitä muut ul­ko­nä­ös­tä ajat­te­le­vat.

Koronavuosien jälkeen tuulahdus ”suuresta maailmasta” tekee hyvää.

Koronavuosien jälkeen tuulahdus ”suuresta maailmasta” tekee hyvää.

Tuija Helander

Hel­sin­gis­sä olen käy­nyt jo kak­si ker­taa. Us­kal­tau­duin jul­ki­siin lii­ken­ne­vä­li­nei­hin­kin. Tai­dan ol­la lau­ma­e­läin, sil­lä reis­sun ko­ho­koh­tia oli van­ho­jen hie­no­jen ki­vi­ta­lo­jen kes­kel­lä kä­ve­le­mi­sen li­säk­si ruuh­ka­bus­sis­sa is­tu­mi­nen.

Vii­me vii­kol­la kä­vin elo­ku­va­te­at­te­ris­sa kat­so­mas­sa Suon vil­lin lau­lun.

Eh­kä tämä täs­tä. Ko­ti­soh­val­le on edel­leen mu­ka­va jää­dä, mut­ta tun­tuu hy­väl­tä, et­tä vaih­to­eh­to­ja­kin taas on.

Nau­tin­nol­lis­ta syk­syä!

Kirjoittajan muut kirjoitukset

Ota kantaa