In­nos­tuin muu­ta­ma vuo­si sit­ten herk­ku­ta­teis­ta puo­li­son pais­tet­tua kä­ve­ly­len­kil­tä löy­ty­neen herk­ku­ta­tin pan­nul­la. Tat­ti­pais­tos oli vie­dä kie­len men­nes­sään!

Is­tus­ke­lim­me seu­raa­va­na ke­sä­nä pi­ha­kei­nus­sa ja muis­te­lin tat­ti­pais­tos­ta syl­ki pos­kes­sa. – Oli­si­pa hie­noa, jos meil­lä oli­si oma tat­ti­far­mi, haa­vei­lin.

Ja kuin­ka ol­la­kaan, sa­man ke­sän lo­pul­la semb­ra­män­ty­jem­me al­le al­koi il­mes­tyä toi­nen tois­taan pul­le­am­pia tat­te­ja. Ku­li­na­ris­mi kuk­ki keit­ti­ös­säm­me har­va se il­ta. Vois­sa pais­tet­tu, pil­kot­tu herk­ku­tat­ti höys­tet­ty­nä ri­pauk­sel­la suo­laa ja val­ko­pip­pu­ria, ja pääl­le lo­raus ker­maa. Pais­tok­sen al­le veh­nä­paah­to­lei­pä ja kyy­ti­po­jak­si lasi pu­na­vii­niä, aahh! Sen pa­rem­paa herk­kua en tie­dä! (Ai­na­kaan it­se teh­tyä.)

Herkkua omalta pihalta, suoraan pannulle.

Tuija Helander

Toi­nen, mis­tä olen haa­veil­lut mon­ta vuot­ta, on oma pe­ru­na­maa. Va­ko­jen mää­rä ja paik­ka pi­hal­la on jo suun­ni­tel­tu. Pi­ha­va­jas­ta löy­tyy en­ti­sen omis­ta­jien jäl­jil­tä ruos­tu­nut au­ra, pe­ru­na­kuok­kia ja muu­ta­ma pä­re­ko­ri. Kaik­ki puit­teet ovat siis ole­mas­sa.

Ai­em­min saim­me oman maan ”pe­ru­ni” kum­mi­se­tä­ni isos­ta kol­lek­tii­vi­maas­ta, jota hoi­dim­me po­ru­kal­la su­ku­lais­ten kes­ken. Kyl­lä mais­tui pit­ku­lai­nen, si­leä Ni­co­la hy­väl­le ver­rat­tu­na kau­pan muo­vi­pus­seis­ta saa­ta­viin apu­lan­ta­pe­ru­noi­hin! Oma pe­ru­na­maa vain odot­taa edel­leen pe­rus­ta­jaan­sa.

Tänä ke­sä­nä sat­tui sit­ten toi­nen luon­no­nih­me. Tai sik­si sitä en­sin luu­lin. Vie­des­sä­ni ha­ra­voin­ti­jät­tei­tä pel­ti­va­jan ta­ka­na ole­vaan leh­ti­kom­pos­tiin kat­soin ih­meis­sä­ni ka­sas­ta nou­se­via var­sia: ihan kuin pe­ru­nan­var­sia! Nyp­pä­sin yh­den ir­ti ja pe­ru­noi­ta­han siel­tä ir­to­si. Ih­met­te­lin mie­hel­le, et­tä noin­ko vain ko­val­la toi­vo­mi­sel­la pe­ru­na­kin läh­ti kas­va­maan, jo­hon mies to­te­si, et­tä seu­raa­vak­si ale­taan­kin sit­ten toi­voa ra­ha­puu­ta.

Pe­ru­noil­le löy­tyi jäl­keen­päin se­li­tys: muis­tin heit­tä­nee­ni kel­la­ris­sa ol­leet itu­pe­ru­nat ke­vääl­lä va­jan taak­se. Mut­ta et­tä noin help­po­a­ko se on, eh­kä se pot­tu­maa pi­täi­si sit­ten­kin kyn­tää?

Toi­saal­ta, kun seu­raan vel­je­ni jo­ka­ke­säis­tä pe­ru­nap­ro­jek­tia: har­sot­ta­mis­ta, rik­ka­ruo­ho­jen nyp­pi­mis­tä, kas­te­lua, mul­lit­ta­mis­ta, ja mitä kaik­kea nii­tä nyt on­kaan, se ei eh­kä ole mei­dän jut­tum­me. Mies­kään ei ole mi­kään pe­ru­nan­pu­ri­ja ku­ten minä, en­kä mi­nä­kään nii­tä kah­ta enem­pää päi­väs­sä syö.

Tois­tai­sek­si olem­me käy­neet joka syk­sy Päl­kä­neel­lä ha­ke­mas­sa Tam­pe­reen ano­pil­le pe­ru­noi­ta, ja sii­nä sa­mas­sa tuo­neet nii­tä myös omaan kel­la­riin. Tu­le­van tal­ven va­ral­le­kin ha­et­tiin juu­ri ei­len pari sä­kil­lis­tä päl­kä­ne­läi­siä.

Tänä syksynä on luumuja piisannut niin omassa kuin naapurinkin puussa.

Tuija Helander

Luu­mu­ja ja vii­ni­mar­jo­ja meil­lä on omas­ta ta­kaa. Vie­lä kun kek­si­si mitä teh­dä var­sin­kin luu­muil­le. Tänä vuon­na nii­tä tuli niin pal­jon, et­tä ol­tu­am­me va­jaan vii­kon reis­sus­sa sain poi­mia nii­tä vii­si äm­pä­ril­lis­tä kom­pos­tiin. Luu­mu on niin pi­kai­nen se­son­ki­ruo­ka, et­tä se on syö­tä­vä tai säi­löt­tä­vä puo­les­sa päi­väs­sä. Kun nii­tä it­se tu­lee syö­tyä kor­kein­taan vii­si–kuu­si päi­väs­sä, suu­ri osa me­nee huk­kaan. Eten­kin kun kai­kil­la muil­la­kin tun­tuu ole­van sa­maan ai­kaan kaik­ki pai­kat täyn­nä luu­mu­ja.

Kum­mas­ti sitä tun­tee it­sen­sä niin tyy­ty­väi­sek­si joka ker­ta, kun saa me­hu­mai­jal­li­sen oman pi­han sa­toa pul­loi­hin tai pa­kas­ti­men täy­teen man­si­koi­ta, mus­ti­koi­ta ja puo­lu­koi­ta - mie­lui­ten it­se poi­mit­tu­ja. Ja tie­tys­ti herk­ku­tat­te­ja!

Homo sa­piens -ke­räi­li­jä­ver­si­on gee­ni­pe­ri­mä nos­taa pää­tään. Ai­na vä­lil­lä.

Mehumaija on jokaisen kätevän emännän vakiovaruste.

Tuija Helander